Palkokasvit nostetaan ruoantuotannon ympäristöhaasteiden ratkaisijoiksi tyypillisesti ihmisravinnon eläinproteiinin korvaajana. Todellisuudessa niiden rooli on suurempi. Typpeä sitovilla palkokasveilla voi korvata alkutuotannossa teollisia lannoitteita ja eläinten kasvatuksessa tuontirehuja, kuten soijaa.

Helsingin yliopiston Leg4Life-hankkeen tavoitteena on lisätä palkokasvien viljelyä ja monipuolista käyttöä Suomessa. Hankkeessa tutkitaan Suomen olosuhteissa menestyviä palkokasveja koko ruokaketjun matkalta. Hankkeessa tutkittaviin palkokasveihin kuuluvat härkäpapu, herne, makealupiinit ja apilat.

Kotieläintieteen professori Aila Vanhatalo on yksi tutkijoista monialaisessa hankkeessa, jossa on koko ruokaketju mukana.

”Hankkeessa tutkitaan palkokasvien alkutuotantoa ja niiden käyttöä eläinten ruokinnassa. Lisäksi elintarviketieteilijät tutkivat sitä, miten palkokasveista saa raaka-ainetta elintarviketeollisuudelle ja ravitsemustieteilijät niiden merkitystä ihmisten ravitsemuksessa. Hankkeessa tutkitaan myös palkokasvien tuotannon ja kulutuksen vaikutuksia ympäristöön, yhteiskuntaan ja talouteen.”

Alkutuotannossa palkokasveja voidaan käyttää sekä sadon vuoksi että viherlannoituksena, ja niiden viljelyllä voi olla myös kasvihuonekaasuja vähentävä vaikutus. Palkokasvit sitovat tarvitsemansa typen ilmasta, jolloin viljelyssä ei tarvita teollisesti fossiilisella polttoaineella tuotettuja typpilannoitteita tai karjanlannan typpeä.

Samalla tehokas palkokasvien tuotanto voisi korvata tuontisoijaa. Se paitsi nostaisi Suomen omavaraisuusastetta myös antaisi ympäristöhyötyjä ja parantaisi ruoan tuotannon läpinäkyvyyttä. Lisäksi ruoantuotannon ympäristökuormitusta vähentävä kotimainen vaihtoehto on myös todennäköisesti taloudellisempi, kun alkutuotannon riippuvuus ulkomaisesta tuotannosta vähenee.

Härkäpapua, herneitä ja kotimaista soijaa?

Helsingin yliopiston vanhempi yliopistonlehtori, kasvintuotantotieteiden dosentti Frederick Stoddard kertoo, että Suomessa viljellään eniten hernettä. Toisena viljelyalalla tulee härkäpapu.
Suomalainen soija ei Stoddardin mukaan ole ratkaisu tuontisoijan tilalle.

”En usko, että soijan kasvatus onnistuisi Suomessa lähitulevaisuudessa tai hiukan pidemmälläkään aikavälillä. Tietokonemallit ennustavat, että Suomessa on vielä kovat riskit kylmistä öistä, jotka tuhoavat soijan papuja. Ennusteiden mukaan keskimääräinen sato olisi vain 1 tonni hehtaarilta.”

Vertailun vuoksi härkäpavun onnistuneimmat sadot hehtaaria kohti ovat viisi tonnia ja herneen kuusi.

”Viime aikoina herneen viljelyala on lisääntynyt ja härkäpavun jopa vähentynyt. Härkäpapu kärsii kuivuudesta enemmän kuin herne, ja viimeiset kuusi kesää ovat olleet kuivia”, Stoddard kertoo.

Kuivuus – etenkin kasvukauden alussa – on sadon ensisijainen vihollinen. Kuivuuden ennustetaan yhä lisääntyvän ja sitä kestäviä härkäpapulajikkeita kehitetään koko ajan.

”Ilmaston muuttuessakin voi härkäpapua yhä viljellä. Meillä on tutkimusprojekteja, joissa kehitetään lajikkeita, jotka hallitsevat vedenhaihtumista paremmin kuin nykyiset viljelylajikkeet. Tällä ja muutamalla muulla ominaisuudella saamme paremmin kuivuudenkestäviä kasveja.”

Yhä lämpimämmät ja pidempään kestävät syksyt antavat mahdollisuuden meidänkin leveysasteillamme syyslajikkeille. Stoddard kertoo, että sekä härkäpavusta että herneistä on olemassa syyskylvöisiä lajikkeita. Niiden hyöty on erityisesti se, että ne ehtivät kasvattaa juuret syvälle, jolloin alkukesän kuivuus ei koettele kasvia yhtä paljon. Syksy on kuitenkin pohjoisilla leveysasteilla yhä arvaamaton ja syyskylvöt eivät aina onnistu talvehtimaan.

Katse kiertotaloudessa

Tulevaisuudessa on terveyden ja ympäristön kannalta tärkeää siirtyä yhä kasvispainotteisempaan ruokavalioon. Tämä ei silti tarkoita sitä, että kotieläintuotanto loppuisi maastamme.

Eläintuotannon kestävyyttä voidaan parantaa muun muassa korvaamalla siipikarjan rehujen tuontisoijaa kotimaisilla palkokasveilla. Kotimaisessa rehuntuotannossa voidaan myös hyödyntää tehokkaasti kiertotaloutta.

”Esimerkiksi leipäviljat tai palkokasvitkaan eivät joka vuosi onnistu niin, että ne soveltuisivat ihmisravinnoksi. Tällaisissa tilanteissa ne voidaan käyttää eläinten ruokintaan. Esimerkiksi eräs herneiden viljelijä, jolla on sikoja, pystyy ruokkimaan sikojaan myös hernekuoriaisen vahingoittamilla herneillä. Kiertotalousajattelussa elintarvikkeeksi kelpaamaton raaka-aine käytetään hyväksi eläintuotannossa, eikä sitä heitetä hukkaan”, Vanhatalo selvittää.

Myös teollisuudessa syntyviä palkokasvien sivuvirtoja voidaan käyttää edelleen eläinten ruokinnassa.

”Luin juuri jutun, jossa härkäpavun kuorista kehitettiin tuotetta nautakarjan rehuseoksia varten. Valmistusteollisuudestakin siis tulee sivuvirtoja, jotka voidaan ohjata eläinten ruokintaan.”

Pientä roolia kasvatetaan määrätietoisesti

Palkokasvien rooli suomalaisessa maataloudessa on toistaiseksi melko pieni. Härkäpavun ja herneen osuus Suomen viljelyalasta on 1,5–2 prosenttia ja tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että sitä on varaa laajentaa.

”On laskettu, että suomalaisen siankasvatuksen tarpeisiin tarvittaisiin 80 tuhatta hehtaaria härkäpapua, jotta soija saadaan korvattua kokonaan suomalaisilla palkokasveilla. Siipikarjan kasvatukseen tarvittaisiin saman verran hernettä. Eli mikäli lihansyönnin määrä pysyisi samalla tasolla, suomalaisia palkokasveja pitäisi viljellä 160 tuhatta hehtaaria eläinrehun tarpeiksi”, Stoddard laskee.

Siihen määrään Stoddard ennustaa meidän pääsevän Suomessa ehkä noin vuosikymmenessä, jos kaikki menee hyvin.

Leg4Life-hankkeen tutkijoiden mukaan heikko viljelyvarmuus on vielä palkokasvien viljelyalan laajenemisen tiellä.

”Aika äkkiä viljelijöillä menee ymmärrettävästi innostus, jos kolmena vuonna peräkkäin ei ole tullut juurikaan satoa. Jos meillä olisi käytössä viljelyvarmempia lajikkeita, uskoisin, että niihin siirtyminen ja viljelyalan laajeneminen olisi nopeaakin”, Vanhatalo huomauttaa.

Elintarvikekehitystä tarvitaan

Suomalaiset palkokasvit käytetään tällä hetkellä suurimmilta osin eläinten rehuksi.

”Paitsi se 5 000 hehtaaria hernettä, joka menee suomalaisten jokatorstaiseen hernekeittoon”, Stoddard huomauttaa.

Kotimainen palkokasvi ei tyypillisesti päädy suoraan elintarvikkeeksi, vaikka palkokasveihin perustuvia kotimaisia konsepteja ja tuotteita tukkujen ja kauppojen hyllyillä näkyykin. Tämä johtuu siitä, että Suomesta puuttuu pitkälti raaka-aineteollisuus palkokasvien jatkojalostamiseksi. Niinpä iso osa palkokasveja hyödyntävistä elintarvikkeista joudutaan valmistamaan ulkomailta tuodusta raaka-aineesta.

Kotimaisia pilotteja on olemassa, mutta toistaiseksi niitä tekevät suurilta osin tutkimuslaitokset. Ruokateollisuuden mukaan lähteminen vaatii todennäköisesti ainakin suurempia satoja ja myös riskinottohalukkuutta.

”Toivottavasti suomalainen teollisuuskin on kiinnostuneempi tästä tulevaisuudesta ja valmis satsaamaan prosesseihin ja tuotekehitykseen yhä enemmän. Ainahan voi olla vaara, että joku vaikkapa naapurimaissa jo siihen satsaa ja valtaa sitten markkinat”, Vanhatalo pohtii.

Vaikka viljelyalat ovat vielä pienet ja jatkojalostaminen ehkä vasta alkutekijöissään Leg4Life-hankkeen tutkijoilla on valoisat näkymät tulevaan.

”Me kyllä vakaasti uskomme, että suomalaisten palkokasvien tulevaisuus on valoisa. Tulevaisuudessa kotimaisia palkokasveja tarvitaan, niitä syövät niin ihmiset kuin eläimetkin ja kiertotalouskin toimii!”  

Juttu on julkaistu Nova-lehden numerossa 10/23. Nova-lehti